Saturday, October 20, 2012

Elämää!

Pahoittelut hankalasta luettavuudesta, homma lähti käsistä alkutekstin teknisistä syistä, mutta älä anna sen häiritä - liian paljon asiaa hyvään visuaaliseen kuntoon hierottavaksi.
MIKA 
****
Tom Lundberg kirjoitti taas mielenkiintoista ww.positiivarit.fi -sivustolla, tällä kertaa iästä ja asenteestamme siihen. Jostain syystä juuri samana aamuna kun tuon näin, metin, että olenko vanha - ja heti perään mitä vanha tarkoittaa. Minulla enemmän harmaita hiuksia. Helpommin
vyötärölle - ja muuallekin - kertyviä ylimääräisä kiloja.
Vauhdin hiljenemistä ...ehkä. Lasten kasvamista. Lisäksi viisastumista, kokemuksesta oppimista, entistä enemmän valintojen tekemistä - ymmärrystä ja rohkeutta jättää tekemättä jotain, mitä en halua tehdä
 
Mikä minusta sitten tulee isona?

Vietin viime viikonlopun pidennettynä 17 "aikuisen" ja 17 varhaisteinin seurueessa
ulkomaan reissulla. Kyse oli nuorten urheiluturnauksesta, joten mukaan liittyi mm. haastavia 
olosuhteita niin käytössä olevien puitteiden kuin sääolosuhteiden osalta. Tämä luonnollisesti 
herättää erilaisissa ihmisissä erilaisia tunteita, jotka heijastuvat käyttäytymiseen.
 
Mukaan mahtui myös loistavia hetkiä maailman parantamista niin isossa pyörässä kuin meidän
lähiympäristön - ja tässä tapauksessa ennen kaikkea kyseisten urheilijanalkulasten tekemisen
ja olemisen puitteiden kehittämistä. Oli loistavaa nähdä ja kokea, että meistä niin monella on
tekemisessä aidosti mukana myös leikkimielisyyttä. Uskon, että osa läsnä olleista on vahvasti
linjalla "...kauheaa, kun Mika ei osaa käyttäytyä kuin aikuinen...". Niin, "aikuinen" ei 
varmaankaan olisi eilen illalla sohvalla leffaa katsoessa päätynyt kevyeen painiin vieressä 
istuvan varhaisteinipoikansa kanssa. 
 
Minä päädyin ja olen siitä erittäin iloinen - samoin kuin painikaverini, mutta myös puolisoni. Tai
ehkä hän on kuitenkin hieman kateellinen kun en paininut hänen kanssaan...
 
Onneksi meitä on erilaisia ihmisiä. Kuten viittasin, myös tuossa reissussamme oli erilaisia
tilanteisiin suhtautumista. Iloisena voin todeta, että missään kohdassa ei tullut pojilta eikä 
vanhemmilta mitään ylilyöntejä tai muutakaan, mitä olisi ollut aihetta lähteä puimaan jälkikäteen. 

Pelien lomassa sattui ja tapahtui, mutta se oli loistavaa joukkueen ja yksilöiden 
kasvamisprosessia. Pojat saivat niin peliteknisesti, pelin kovuudessa, pelin nopeudessa
kuin henkisesti oppia, joka on korvaamatonta. Korvaamatonta on myös ne hetket, jotka he 
viettivät kentän ulkopuolella keskenään, kehittäen ja kasvattaen toivottavasti elämän läpi
kestäviä kaveruussuhteita.

Moni minun tällä hetkellä läheisimmistä kavereistani on vanhoja pelikavereitani. Miehiä, jotka 
olen oppinut tuntemaan poikina fudis- ja/tai koriskentällä, viettäen yhdessä tuhansia tunteja 
kentällä, pukukopeissa ja katsomoissa. Monien pelikavereiden kanssa vietimme aikaa myös 
muualla, kasvaen yhdessä aikuisiksi. Yhden kanssa olin samalla luokalla, toisen kanssa jossain 
vaiheessa samassa koulussa, mutta ne olivat enemmän sattumaa kuin syytä yhteiseen 
loppuelämään. Uskon, että kaikista tärkeimmät hetket yhteen kasvamisen suhteen olivat
pukukopissa - useimmiten treenien jälkeen jopa tunteja - sekä ties missä muualla yhdessä koetut
tapahtumat.  
 
Mukaan mahtuu best manin ja kummin roolit, vierailua toiseen maahan muuttaneen kaverin 
luokse, yhteisiä etelänlomia ja hiihtoreissuja, telttailua, bileitä, ravintolailtoja, leffoja, pelejä, 
tyttöystäviä, eroja, vaimoja, lapsia, kaikkea elämän kaaren asioita... 
 
Se, mikä on ehkä jopa hämmästyttävää, on olematon avioerojen määrä tässä urheilun 
kautta syntyneessä lähipiirissäni. Ehkä tähän voi samalla iloksi todeta, että myös todellisten
päihdeongelmien tai kuolemien määrä on nolla. Oli minulla muitakin kaveripiirejä nuoruudessani 
ja siinä ryhmässä lukemat ovat aivan toista luokkaa. Mikä johtaa mihin ja miksi meistä on tullut 
sitä mitä olemme on mysteeri, mutta uskallan väittää, että urheilulla on positiivinen vaikutus 
loppuelämään. 
 
Yhtään väheksymättä yksilölajeja, joissa urheilija on vastuussa vain itsestään ja
itselleen, uskon joukkueurheilun tuovan ehkä jopa monipuolisemman kasvuympäristön lapselle
ja nuorelle. Urheilijan - tai lapsen - täytyy kantaa vastuu itsestään huomioiden myös joukkue. 
Valmentajan käskyjä on kuunneltava ja toteltava, taito, josta on hyötyä niin kotona, koulussa kuin
työelämässä. Muiden huomioon ottaminen. Omatoiminen harjoittelu. Suunnitelmallinen 
valmentautuminen ja valmistautuminen. Ravinnon merkitys tekemiseen. Kamppailu 
menestymisestä. Pelin ja muiden pelaajien kunnioittaminen. Onnistumisen ja voittamisen ilo.
Tappion käsitteleminen ja siitä oppiminen. Teon ja seurauksen suhde tuhansien tapahtumien 
kautta. 

Ehkä juuri näistäkin syistä minä edelleen pelaan, vaikkakin leikkimielellä omaksi ilokseni. Jäin - 
ainakin toistaiseksi - pois yhden joukkueen peleistä, koska niitä ei ollut enää kiva pelata. Käyn 
edelleen todella mielelläni saman jengin treeneissä, mutta kun peleissä tuli liian usein huono 
fiilis, halusin muutosta. Tähän liittyy hyvin paljon muiden pelaajien kunnioittaminen, joka usein 
puuttui. 

Niin, palaan ajatuksissa viime viikonloppuun ja syystä tai toisesta - vastaanottaja tehköön 
halutessaan yleistyksiä - Baltian ja Venäjän joukkueilta näytti puuttuvan vastustajan 
kunnioittaminen. Fudista ymmärtävät tietävät, mitä voi seurata kun tulee vauhdilla napit edellä 
vastustajan jaloille. Englantilainen joukkue pelasi kovaa, mutta reilusti. Tässä onkin se jutun ydin:
Kovaa pelaamisella ja rumasti pelaamisella on ISO ero. Minä olen pelannut ja pelaan kovaa. 
 
En tiedä mikä minusta tulee isona, mutta en kuitenkaan halua kasvaa aikuiseksi. Huomennakin 
aion mennä pelaamaan - kovaa, pitäen hauskaa, peliä ja muita pelaajia kunnioittaen. 
Joskus jopa lapsenomaisella innolla.
 
On aivan loistavaa olla nuori, toivottavasti en koskaa kasva mieleltäni aikuiseksi! 
 
Onneksi en ole yksin, vai mitä pidätte herrasta nimeltä Chuck Berry, joka on syntynyt vuonna 
1926 ja lähes ysikymppisenä rundaa ympäri maailmaa rokkaamassa. Wikipediassa lisää ja 
musaa youtubesta, Rolling Stonesilla on vielä matkaa...
 
Taidankin tänään istua syyskylmälle terassille ja käydä juttelun toisen ikinuoren, Faijani, kanssa. 
Onneksi hän(kin) on aina jutteluetäisyyden päässä - poutapilven reunalla ;o)  

1 comment:

Tšupukka said...

Terkkui faijallesi, puhuin hänestä juuri tänään :)