Elämää!

Pahoittelut hankalasta luettavuudesta, homma lähti käsistä alkutekstin teknisistä syistä, mutta älä anna sen häiritä - liian paljon asiaa hyvään visuaaliseen kuntoon hierottavaksi.
MIKA 
****
Tom Lundberg kirjoitti taas mielenkiintoista ww.positiivarit.fi -sivustolla, tällä kertaa iästä ja asenteestamme siihen. Jostain syystä juuri samana aamuna kun tuon näin, metin, että olenko vanha - ja heti perään mitä vanha tarkoittaa. Minulla enemmän harmaita hiuksia. Helpommin
vyötärölle - ja muuallekin - kertyviä ylimääräisä kiloja. Vauhdin hiljenemistä ...ehkä. Lasten kasvamista. Lisäksi viisastumista, kokemuksesta oppimista, entistä enemmän valintojen tekemistä - ymmärrystä ja rohkeutta jättää tekemättä jotain, mitä en halua tehdä

Mikä minusta sitten tulee isona?

Vietin viime viikonlopun pidennettynä 17 "aikuisen" ja 17 varhaisteinin seurueessa
ulkomaan reissulla. Kyse oli nuorten urheiluturnauksesta, joten mukaan liittyi mm. haastavia 

olosuhteita niin käytössä olevien puitteiden kuin sääolosuhteiden osalta. Tämä luonnollisesti 

herättää erilaisissa ihmisissä erilaisia tunteita, jotka heijastuvat käyttäytymiseen.

Mukaan mahtui myös loistavia hetkiä maailman parantamista niin isossa pyörässä kuin meidän

lähiympäristön - ja tässä tapauksessa ennen kaikkea kyseisten urheilijanalkulasten tekemisen

ja olemisen puitteiden kehittämistä. Oli loistavaa nähdä ja kokea, että meistä niin monella on

tekemisessä aidosti mukana myös leikkimielisyyttä. Uskon, että osa läsnä olleista on vahvasti

linjalla "...kauheaa, kun Mika ei osaa käyttäytyä kuin aikuinen...". Niin, "aikuinen" ei 

varmaankaan olisi eilen illalla sohvalla leffaa katsoessa päätynyt kevyeen painiin vieressä 

istuvan varhaisteinipoikansa kanssa. 

Minä päädyin ja olen siitä erittäin iloinen - samoin kuin painikaverini, mutta myös puolisoni. Tai

ehkä hän on kuitenkin hieman kateellinen kun en paininut hänen kanssaan...

Onneksi meitä on erilaisia ihmisiä. Kuten viittasin, myös tuossa reissussamme oli erilaisia

tilanteisiin suhtautumista. Iloisena voin todeta, että missään kohdassa ei tullut pojilta eikä 

vanhemmilta mitään ylilyöntejä tai muutakaan, mitä olisi ollut aihetta lähteä puimaan jälkikäteen. 

Pelien lomassa sattui ja tapahtui, mutta se oli loistavaa joukkueen ja yksilöiden 

kasvamisprosessia. Pojat saivat niin peliteknisesti, pelin kovuudessa, pelin nopeudessa

kuin henkisesti oppia, joka on korvaamatonta. Korvaamatonta on myös ne hetket, jotka he 

viettivät kentän ulkopuolella keskenään, kehittäen ja kasvattaen toivottavasti elämän läpi

kestäviä kaveruussuhteita.

Moni minun tällä hetkellä läheisimmistä kavereistani on vanhoja pelikavereitani. Miehiä, jotka 

olen oppinut tuntemaan poikina fudis- ja/tai koriskentällä, viettäen yhdessä tuhansia tunteja 

kentällä, pukukopeissa ja katsomoissa. Monien pelikavereiden kanssa vietimme aikaa myös 

muualla, kasvaen yhdessä aikuisiksi. Yhden kanssa olin samalla luokalla, toisen kanssa jossain 

vaiheessa samassa koulussa, mutta ne olivat enemmän sattumaa kuin syytä yhteiseen 

loppuelämään. Uskon, että kaikista tärkeimmät hetket yhteen kasvamisen suhteen olivat

pukukopissa - useimmiten treenien jälkeen jopa tunteja - sekä ties missä muualla yhdessä koetut

tapahtumat.  

Mukaan mahtuu best manin ja kummin roolit, vierailua toiseen maahan muuttaneen kaverin 

luokse, yhteisiä etelänlomia ja hiihtoreissuja, telttailua, bileitä, ravintolailtoja, leffoja, pelejä, 

tyttöystäviä, eroja, vaimoja, lapsia, kaikkea elämän kaaren asioita... 

Se, mikä on ehkä jopa hämmästyttävää, on olematon avioerojen määrä tässä urheilun 

kautta syntyneessä lähipiirissäni. Ehkä tähän voi samalla iloksi todeta, että myös todellisten

päihdeongelmien tai kuolemien määrä on nolla. Oli minulla muitakin kaveripiirejä nuoruudessani 

ja siinä ryhmässä lukemat ovat aivan toista luokkaa. Mikä johtaa mihin ja miksi meistä on tullut 

sitä mitä olemme on mysteeri, mutta uskallan väittää, että urheilulla on positiivinen vaikutus 

loppuelämään. 

Yhtään väheksymättä yksilölajeja, joissa urheilija on vastuussa vain itsestään ja

itselleen, uskon joukkueurheilun tuovan ehkä jopa monipuolisemman kasvuympäristön lapselle

ja nuorelle. Urheilijan - tai lapsen - täytyy kantaa vastuu itsestään huomioiden myös joukkue. 

Valmentajan käskyjä on kuunneltava ja toteltava, taito, josta on hyötyä niin kotona, koulussa kuin

työelämässä. Muiden huomioon ottaminen. Omatoiminen harjoittelu. Suunnitelmallinen 

valmentautuminen ja valmistautuminen. Ravinnon merkitys tekemiseen. Kamppailu 

menestymisestä. Pelin ja muiden pelaajien kunnioittaminen. Onnistumisen ja voittamisen ilo.

Tappion käsitteleminen ja siitä oppiminen. Teon ja seurauksen suhde tuhansien tapahtumien 

kautta. 

Ehkä juuri näistäkin syistä minä edelleen pelaan, vaikkakin leikkimielellä omaksi ilokseni. Jäin - 

ainakin toistaiseksi - pois yhden joukkueen peleistä, koska niitä ei ollut enää kiva pelata. Käyn 

edelleen todella mielelläni saman jengin treeneissä, mutta kun peleissä tuli liian usein huono 

fiilis, halusin muutosta. Tähän liittyy hyvin paljon muiden pelaajien kunnioittaminen, joka usein 

puuttui. 

Niin, palaan ajatuksissa viime viikonloppuun ja syystä tai toisesta - vastaanottaja tehköön 

halutessaan yleistyksiä - Baltian ja Venäjän joukkueilta näytti puuttuvan vastustajan 

kunnioittaminen. Fudista ymmärtävät tietävät, mitä voi seurata kun tulee vauhdilla napit edellä 

vastustajan jaloille. Englantilainen joukkue pelasi kovaa, mutta reilusti. Tässä onkin se jutun ydin:

Kovaa pelaamisella ja rumasti pelaamisella on ISO ero. Minä olen pelannut ja pelaan kovaa. 

En tiedä mikä minusta tulee isona, mutta en kuitenkaan halua kasvaa aikuiseksi. Huomennakin 

aion mennä pelaamaan - kovaa, pitäen hauskaa, peliä ja muita pelaajia kunnioittaen. 

Joskus jopa lapsenomaisella innolla.

On aivan loistavaa olla nuori, toivottavasti en koskaa kasva mieleltäni aikuiseksi! 
 

Onneksi en ole yksin, vai mitä pidätte herrasta nimeltä Chuck Berry, joka on syntynyt vuonna 

1926 ja lähes ysikymppisenä rundaa ympäri maailmaa rokkaamassa. Wikipediassa lisää ja 

musaa youtubesta, Rolling Stonesilla on vielä matkaa...

Taidankin tänään istua syyskylmälle terassille ja käydä juttelun toisen ikinuoren, Faijani, kanssa. 

Onneksi hän(kin) on aina jutteluetäisyyden päässä - poutapilven reunalla ;o)